Ihminen ja luonto: syöjä ja ruoka

Helsingissä on juuri nyt kaksi erinomaista näyttelyä, jotka luultavasti tietämättään käyvät jännittävää vuoropuhelua ihmisen ja luonnon suhteesta. Sinebrychoffin näyttely (23.8. asti) tarkastelee luontosuhdetta klassisen taiteen keinoin, Forsblomilla Riiko Sakkinen (15.3. asti) näyttää ilkikurisesti, miten nykyinen markkinatalous (kapitalismi) käyttelee eläimiä hyväkseen. Molemmissa lähtökohtina on ikiaikainen, vasta meidän aikanamme murenemaan alkanut länsimainen näkemys luonnosta ihmiselle alisteisena hyödykkeitten tuottajana.

Sinebrychoffin museo kertoo näyttelynsä esittelevän taiteen näkemyksiä eläimistä ja luonnosta 1500-luvulta nykypäivään – tosin eläimet kuva-aiheina ovat tuttuja jo kivikauden luolamaalauksista. Kysymys kuuluu, mitä näemme kuvissa nyt. Eläimiä kuvatessaan ihminen usein kuvaa myös itseään, mutta näemmekö nyt peilistä itsemme? Se mikä Koffilla voi vaatia hiukan ponnisteluja, on Forsblomilla helpompaa: sarjakuvien antropomorfismissa eläin nostetaan ihmisen kuvaksi täysin tietoisesti ja osoitellen.

Sitten kuvia katsomaan. Ruokataiteen bongaajalle näyttelyjen teemat ovat hedelmällisiä, onhan luonto ja eritoten eläimet usein ihmisen ravintoa, joten ruoka näyttelee kummankin näyttelyn kuvissa suurta osaa. Eka kuvaksi laitan Albert Edelfeltin akatemiaharjoitelman Kuollut Jänis (1873). Ihan vaan sen takia, että itse viikko sitten valmistin jänis(rusakko)pataa eli hyödynsin luontoa omiin ja muutamien muitten tarpeisiin. Koin tämän iseni ja luonnon rinnakkaiselon tyydyttäväksi. Sitä paitsi Albertin työ on etenkin harjoitelmaksi hieno.

Muut kolme koffilaista ovat ruokataiteen peruskauraa eli asetelmia, joitten kuvaamina aiheina erilaiset ruoka-aineet ovat aina olleet suosittuja. Nämä ovat ajalta, jolloin asetelmiin koottiin yltäkylläisyyttä (vrt. edellisen jutun Vilho Lammen karuja peruna-asetelmia). Ensin museon oma hieno hollantilaisen Jacob Xaver Vermoelenin Riista-asetelma (1700-luku), johon on saatu pelkkien paisteiksi päätyvien lintujen lisäksi hauskaa jännitettä valppailla ajokoirilla.

Kaksi muuta asetelmaa ovat 1600-luvulta, flanderilaisen Clara Peetersin Riista-asetelma (1620-luku) ja napolilaisen Giuseppe Reccon Kala-asetelma (1600-luku). Edellisessä katse kiintyy paistien päällä omistajan elkein pönöttävään haukkaan, jälkimmäisessä tunnelman tekee jännittäväksi kalojen taustalla varjoista esiin kapuava mahtipontinen hummeri.

Riiko Sakkinen ei ole liikkeellä yhtä syvällisin miettein kuin Sinebrychoffin näyttelyn kuratoijat, mutta terävästi hänkin piikittää ruokatuotannon antropomorfismia. Tuskin hänkään kokee akuankkoja ja puttepossuja erityisen kulttuurisen omimisen kohteiksi, mutta näiden mukavien piirros- ja animaatiohahmojen nostaminen makkaroiden ja murojen mannekiineiksi on irvokkaampi juttu, ja siitä Sakkinen markkinamiekkosia näpäyttää. Sakkisen sanoma kumpuaa samasta lähteestä kuin  jenkkilapsosten kauhistelu poronkäristyksen ääressä: syödäänkö täällä Petteri Punakuonoa? Makaaberin huumorin lähteeksi saman epäsuhdan on nostanut Juba Wagnerillaan, joka kaupan kinkkua katsellessaan tuumii olleensa sen kanssa samalla luokalla. Wagner syö makkaraakin eikä tunnu piittaavan Sakkisen sian sanomasta: ”Kill me, eat me, but don´t make me cannibal.

Sinebrychoffille ehtii vielä kesälläkin, mutta Sakkisen työt voi nähdä vain 15.3. asti, joten kiirettä kannattaa pitää.