Runebergin kuvaamasta Sandelsin ateriasta on kulunut 215 vuotta. Tosin Sandels ja hänen vieraanaan ollut pastori eivät koskaan tätä mielikuvitusbrunssia oikeasti syöneet. Se ei kuitenkaan estä tekemästä sen uudelleen rakentelusta kiehtovaa ajatusleikkiä.…
Ei turvasanoja, vaan panemisen juhlaa
Silvia Hosseini, Kirjallisuuden kiihottava historia. Gummerus
Kirjan lukuvaiheesta pitää sanoa sen verran, että hieman murhemielin sitä selaili, sillä itämaitten tarinoista lukiessa vähän väliä tuli vastaan Jaakko Hämeen-Anttilan nimi. Milloin kirjailijana, milloin kääntäjänä. Ja juuri samoihin aikoihin tuli tieto hänen kuolemastaan. Tuttu mies, ei mitenkään lähituttu, mutta saman kustantajan, Otavan, tilaisuuksissa useinkin tavattu. Hieno mies, hieno kirjailija. Iso menetys.
Tähän Hosseinin kirjaan tartuin varsin uteliaana, sillä kirjan käsittelemä alue tuli teini-ikäisenä jonkin verran tutuksi. Olen sitä ikäluokkaa, ettei meille sen paremmin koulussa kuin kotonakaan näistä asioista puhuttu. Valistus tuli kaveriporukoissa, joissa aina joku tiesi enemmän kuin muut. Ja yksi tärkeä lähdeaineisto olivat nämä kirjat, joita siihenkin aikaan, 60-luvulla jo oli saatavilla jonkin verran. Ja tärkeää tietoa olivat listat näistä kirjoista, joita sitten kirjastosta ujostellen haettiin ja iltamyöhällä opiskeltiin. Ivar Lo-Johanssonin Onni, Ole Länsbergin Rakas John, Axel Jensenin Line ja mitä niitä olikaan. No, yllätys oli, kun mikään näistä kirjoista ei ollut tarttunut Hosseinin haaviin. Ehkä 50- ja 60-luvut vain olivat katve, johon katse ei yltänyt, sillä jo 70-luvun tarjonnan runsaus on kirjassa hyvin esillä.
Se siitä. Kirja on muuten kyllä tosi hauskaa luettavaa, etenkin tietokirjaksi. Toisaalta aihepiiri on sellainen, että sen parissa on helppo heittäytyä rennoksi. Eikä pornokirjallisuudesta lukevaa luultavasti lainkaan häiritse, vaikka kirja tulvii pilluja, kulleja, vittuja, kyrpiä, nussimista, jörnimistä ynnä muuta kivaa. Muutenkin teksti on monin paikoin jutustelevaa tarinointia, asiatiedot toki kohdillaan. Ehkä tämä sitten on mallikelpoisesti sitä narratiivista tietokirjailemista, jota kustantajat nyt niin kovasti kaipaavat.
Toisessakin suhteessa kirja on esimerkillinen. Ei ole kauhean vaikea arvata, että teksti on kirjoitettu jälkeen vuoden nolla eli Maria Petterssonin veriruskean kuolemansynnin. Mitään väitöskirjamaista noottiapparaatia ei Hosseini ole laatinut, ja alaviitteissä annetaan lähinnä lisätietoa, mutta sen sijaan joka ainoa lähdekirjasta kotoisin oleva sivulausekin on tekstissä nimellä mainiten kreditoitu. Lisääkin olisi toivonut. Kirjan jatko- ja lähdekirjakäyttöä olisi suuresti helpottanut, jos lähdeluettelossa olisi kirjan kohdalla lista sivuista, joilla se esiintyy.
Lähdeluettelo on muuten kyllä muhkea ja laaja. Se osaltaan selittää, miten näin paljon tietoa on saatu kansien väliin edes jollain tapaa järjellisellä työmäärällä. Ainakin minut yllätti se valtava määrä kirjallisuutta, joka erotiikasta, pornosta ja seksistä on kirjoitettu ja julkaistu. Etenkin tietenkin suuressa maailmassa, mutta Suomessakin on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana julkaistu kymmeniä alaan liittyviä tutkimuksia ja tietokirjoja, joista monista luin ensi kerran vasta Hosseinin kirjasta. Osin tämä varmaan johtuu siitä, että huomattavan osan näistä kirjoista on julkaissut joku pienkustantaja tai tieteellinen julkaisusarja. Mutta hyvä näin, jatkolukemista riittää, kun tietää mitä etsii.
Erotiikasta ja pornografiasta on niin paljon erilaisia määritelmiä, että heti alkuun kiinnostuu siitä, miten kirjailija tulkitsee kirjan nimen houkuttelevan adjektiivin ”kiihottava”. Jossain määrin nimessä on klikkiotsikon häivää, sillä Hosseini hieman lieventelee otsikon sanomaa kertomalla, että kirja tarjoilee ”kaikkea rakastuneen kaihoisista ajatuksista kiihkeisiin suudelmiin ja ankaraan jörnimiseen.” ja ikään kuin puolustautuu: ”Jos jokin mukaan valittu teksti ei (enää) olekaan seksuaalisesti kiihottava, on se vähintään mieltä kiihottava.”
Tämä ohje mahdollistaa myös sellaisten kaikkea muuta kuin hardcore-pornoa kirjoittaneitten tekijöitten kuten vaikkapa Emily Brontën ja Jane Autenin teosten käsittelyn. Ne kuitenkin ovat köykäisempiä välipaloja tosi hurjista orgioista kertovien tarinoitten lomassa. Ja niitä riittää, Hosseini osoittaa vakuuttavasti, miten erotica-kirjallisuutta on kirjoitettu kaikkina aikoina (sanoin kirjoitettu, sillä aina sitä ei ole kirjana julkaistu). Jopa kirkon kahlitsemalla keskiajalla ja häveliäisyyden huippuhetkinä viktoriaanisella ajalla kirjoissa sängyt natisivat ja lakanat pelmusivat. Rinnan Hosseini kuljettaa kulttuurihistoriallista jatkumoa siitä, miten kunakin aikana on yhteiskunnassa tähän genreen suhtauduttu. Jonain aikana joutui häpeään tai maanpakoon, toisena aikana pantiin roviolle tai giljotiiniin.
Kirjaa lukiessa hämmästelee kirjailijan kanssa, miten menneinä aikoina, ja osin vieläkin monissa maissa, suhtaudutaan erotiikkaan jyrkän kielteisesti. Siinä missä kaikenlaisen pahanteon, verisen väkivallan ja muun turmeluksen esittäminen on ollut ihan hyväksyttävää, yhteiskunnan vallanpitäjät, uskonnolliset auktoriteet ja usein myös aktiivit feministit tuomitsevat ankarasti vuoteen iloista kertomisen. Hosseini puolustaa kirjassaan kaikkein hurjimpiakin kirjallisia seksiorgioita, koska ei lukija niistä hänen mukaansa etsi oppia omaan toimintaansa. Hän sanoo, että kaunokirjallisuudessa, jos jossain, voivat kirjoittaja ja lukija huoletta tutkailla sellaisia ihmismielen piirteitä, jotka elävässä elämässä toteutettuina olisivat tuhoisia. Turvallinen tila kuuluu elämään, ei eroottiseen kirjallisuuteen, hän sanoo.
Kirja luettu ja juttu kirjoitettu Suomen tietokirjailijoitten Turun osaston kuukausikokousta varten 9.1.2024
Tonttu ei saa unta
Eräs näkökulma jouluun ja vähän muuhunkin
Huomattava osa ainakin varttuneemmasta polvesta tuntee jokseenkin hurmahenkisen (mutta tämän päivän ukrainalaisessa katsannossa kipeästi todellisen) Ateenalaisten laulun, jonka mukaan ”kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut” ja niin edelleen. Laulu on Suomen kadettikoulun kunniamarssi, jonka 1899 Helmikuun manifestin kuumottamana sävelsi itse Jean Sibelius ja tekstitti Yrjö Welin (Weijola). Tässä kohtaa lukija ehkä kysyy, mitenkä tämä liittyy jouluun. Tietyllä tapaa liittyy kyllä, mutta monilta osilta oikeastaan ei lainkaan.
Viktor Rydberg, Tontun luoja.
Tämän Ateenalaisten laulun kirjoitti Abraham Viktor Rydberg (1828-95), joka oli ruotsalainen kirjailija, lehtimies ja monipuolinen kulttuurivaikuttaja eli nykykielellä influensseri, (joka ei ole se ruotsalainen liikemies Abraham Rydberg, jonka mukaan nimettiin pyttipannun luksusversio Rydbergin pihvi, Biff à la Rydberg). Aikanaan kirjailija Rydberg oli Suomessakin varsin suosittu, mutta Ateenalaisten lauluakin vankemmin on hänen tuotannostaan jäänyt elämään 1881 julkaistu runo Tomten, jonka tuottelias kirjailija ja suomentaja Valter Juva julkaisi Tonttu-nimellä suomeksi 1906 kokoelmassa Valikoima runoelmia. Jouluisina aikoina Tontun kuulemista ei voi välttää, kun radion joululauluohjelmat toistuvasti kertovat, miten ”Kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta”.
Valter Juva
Tonttu olisi suomentajansa Valter Juvan monien muitten töitten tavoin saattanut ehkä painut unholaan ilman säveltäjä Lyyli Wartiovaara-Kallioniemeä, joka soinnutteli suomenkielisen Tontun lauluksi vuonna 1945. Tuo sävellys on sittemmin tullut tutuksi useammankin artistin levyttämänä aina näihin aikoihin asti (Ruotsissakin runo on sävelletty, mutta se laulu ei ole koskaan saanut mainittavaa suosiota). Tunnetuin suomalaisen Tonttu-laulun versio lienee Vesa-Matti Loirin tekemä, mutta valikoimaa riittää: pikaselaus Spotifyssä löytää pari-kolmekymmentä tulkintaa Rajattomasta Suvi Teräsniskaan ja Teräsbetonin Jarkko Aholaan. Ikävää sen sijaan on, että useimmat levytykset ovat päätyneet esittämään 10-säkeistöisestä runosta/laulusta vain neljä säkeistöä, jotka vesittävät Rydbergin hienon runon vain talviseksi kiiltokuvaksi. Loirin kunniaksi on sanottava, että hänen versiossaan kuullaan koko laulu alusta loppuun.
Tomten, alkuteos, Jenny Nyströmin kansi.
Erikoiseksi joululauluksi Tontun kuitenkin tekee se, että jos laulun tarinan huolekkaasti kuuntelee, huomaa, ettei runolla ole mitään tekemistä joulun kanssa. Kuten ei ollut alun perin Rydbergin tekstilläkään. Kyse on pohjoismaiseen mytologiaan kuuluvasta haltiatontusta, kodinhaltiasta, joka runossa puuhailee virkatehtävissään öisen talon tanhuvilla pohtien eksistentiaalisia ongelmiaan: ilmeisen iätön tonttuparka ei voi ymmärtää ihmisen ajan rajallisuutta ja pähkäilee, mistä ihminen tulee, minne menee.
Jenny Nyström
Joulutonttu tai -pukki eivät edes olisi voineet olla runon roolihahmoina sen julkaisuaikaan, koska olivat silloin nykymielessä vielä käytännössä syntymättä. Tosin runo kyllä osaltaan avitti vahvasti Pohjoismaissa tämän jouluisen kultin hahmottumiseen ja kiteytymiseen meidän tuntemaamme muotoon. Vielä itse runoa enemmänkin tähän vaikutti runon kuvitus, jonka taiteili tuolloin aloitteleva, mutta myöhemmin hyvinkin maineikas illustratööri, ennen muuta joulu- ja muista korteistaan tuttu Jenny Nyström. Runon tonttukuvillaan hän tuli luoneeksi ruotsalaisen ja sittemmin myös suomalaisen joulutontun arkkityypin: valkopartainen pikku-ukko punaisessa piippalakissa ja harmaassa nutussa.
Nykyisin tosin tunnemme joulupukin täyspunaisiin pukeutuneena, pulskana ja hyväntuulisena valkopartana. Tämän hahmon puolestaan loi vuonna 1931 isän puolelta juuriltaan ahvenanmaalainen mainosmies Haddon Sundblom, joka piirsi pukin Coca-Colan mainoskampanjan keulakuvaksi. Meille tätä modernin joulun ikonista hahmoa ei kuitenkaan ehtinyt tuoda verraten myöhään Suomeen kotiutunut kolajuoma. Tämä ukkeli tuli meikäläisen joulun kuvastoon 50-luvun alkupuolella Aku Ankan kyydissä. Onhan Ankkalinnassa hääräävällä pukilla selkeästi Sundblomin luoma habitus.
Haddon Sundblom ja hänen Cola-pukkinsa.
Lopuksi vielä pieni yksityiskohta, joka kertoo, miten eri asiat voivat keskenään ketjuuntua, kun tekijöitä ja teoksia aletaan penkoa. Joulusta tasan kuukauden kuluttua eli 25. tammikuuta syödään Skotlannissa maan kuuluisaa kansallisruokaa haggista. Ja mitenkö se tähän Tonttu-ketjuun liittyy? Siten, pientä aasinsiltaa käyttäen, että haggista nautitaan tuolloin Skotlannin kansallisrunoilija Robert Burnsin kunniaksi. Ja reilun kokoelman verran, vuonna 1918 ilmestyneen Lauluja ja ballaadeja -teoksen, on Burnsia kääntänyt suomeksi Valter Juva, sama heppu joka Tontunkin käänsi.
Vuonna 1945 julkaistu Tonttu-kirjanen, jossa on Martta Wendelinin kuvitus. Tässä ei yleensä taitava Wendelin ole parhaimmillaan.
Tonttu
Victor Rydberg, suom. Valter Juva
- Pakkasyö on, ja leiskuen
- pohja loimuja viskoo.
- Kansa kartanon hiljaisen
- yösydänuntaan kiskoo.
- Ääneti kuu käy kulkuaan,
- puissa lunta on valkeanaan,
- kattojen päällä on lunta.
- Tonttu ei vaan saa unta.
- Ladosta tulee, hankeen jää
- harmaana uksen suuhun,
- vanhaan tapaansa tirkistää
- kohti taivasta kuuhun;
- katsoo metsää, min hongat on
- tuulensuojana kartanon,
- miettivi suuntaan sataan
- ainaista ongelmataan.
- Partaa sivellen aprikoi,
- puistaa päätä ja hasta –
- ”ei, tätä ymmärtää ei voi,
- ei, tää pulma on vasta;» –*)
- heittää tapaansa järkevään
- taas jo pois nämä vaivat pään,
- lähtee toimiin ja työhön,
- lähtee puuhiinsa yöhön.
- Aitat ja puodit tarkastain,
- lukkoja koittaa nytkyin, –
- lehmät ne lehdoista näkee vain
- unta kahleissa kytkyin;
- suitset ja siimat ei selkään soi
- ruunan, mi myöskin unelmoi:
- torkkuen vasten seinää,
- haassa se puree heinää. –
- Lammasten luo käy karsinaan,
- makuulla tapaa ne ukko;
- kanat jo katsoo, pienallaan
- istuu ylinnä kukko;
- kopissa Vahti hyvin voi,
- herää ja häntää liehakoi,
- tonttu harmajanuttu
- Vahdille kyllä on tuttu.
- Puikkii ukko jo tupahan,
- siellä on isäntäväki,
- tontulle arvoa antavan
- näiden jo aikaa näki;
- varpain hiipivi lasten luo,
- nähdäkseen sulot pienet nuo,
- ken sitä kummeksis juuri:
- hälle se riemu on suuri.
- Isän ja pojan on nähnyt hän
- puhki polvien monten
- nukkuvan lasna; mut mistähän
- tie oli avutonten?
- Polvet polvien tietämiin
- nousi, vanheni, läks, – mihin niin?
- Ongelma, josta halaa
- selkoa, noin taas palaa!
- Latoon, parvelle pyrkii vaan,
- siellä hän pitää majaa:
- pääskyn naapuri suovallaan
- on liki räystään rajaa;
- vaikka pääsky nyt poissa on,
- keväällä tuoksuun tuomiston
- kyllä se saapuu varmaan
- seurassa puolison armaan.
- Silloin aina se sirkuttaa
- monta muistoa tieltä,
- ei toki tunne ongelmaa,
- näin joka kiusaa mieltä.
- Seinän raosta loistaa kuu,
- ukon partahan kumottuu,
- liikkuu parta ja hulmaa,
- tonttu se miettii pulmaa.
- Vaiti metsä on, alla jään
- kaikki elämä makaa,
- koski kuohuvi yksinään,
- humuten metsän takaa.
- Tonttu puoleksi unissaan
- ajan virtaa on kuulevinaan,
- tuumii, minne se vienee,
- missä sen lähde lienee.
- Pakkasyö on, ja leiskuen
- pohja loimuja viskoo.
- Kansa kartanon hiljaisen
- aamuhun unta kiskoo.
- Ääneti kuu käy laskemaan,
- puissa lunta on valkeanaan,
- kattojen päällä on lunta.
- Tonttu ei vaan saa unta.
*) Tämä kohta jää Juvan käännöksessä hämäräksi. Ensinnäkin tuo ”hasta” ei sanakirjoista löydy, mutta asiaa valaisee, kun katsoo alkutekstiä. Siinä sana on ”hätta”, joka tarkoittaa lakkia tai huppua – tässä tapauksessa kai tonttulakkia. Kaksi viimeistä säettä taas ovat suorana käännöksenä: ”ei, tämä arvoitus on liian vaikea / ei, sitä minä en arvaa.”
För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta —
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» —
Kun minä Koiviston Maunon syntymäkodin löysin
Mauno Koivisto astui presidentin virkaan 27. tammikuuta 1982. Samana päivänä Ilta-Sanomat julkaisi kirjoittamani jutun otsikolla ”IS löysi Koiviston SYNNYINKODIN”. Otsikko oli virheellinen, sillä ei IS yhtään mitään löytänyt. Minä löysin. IS:n osuutta pienentää sekin, että kirjoitin jutun freelancerina, en lehden vakinaisena palkollisena. Myös kuvaaja Matti Kivekäs oli free….
Porkkana on kelpo porkkana
DeliVerden vihannestiski Turun Kauppatorilla parhaaseen kesäporkkanoitten aikaan.
Nyt puhutaan porkkanasta, mutta aloitetaan aatteitten maailmasta. Yhteiskunnan tilaa pohtivat tutkijat, bloggarit ja some-kolumnistit surevat tätä nykyä asenteitten ja aatosten polarisoitumista. Poterot syvenevät ja barrikadit kohenevat eikä vanhasta kunnon konsensuksesta ole enää tietoakaan. Tämä näkyi kirkkaana kevään 2023 hallitusneuvotteluissa. Jo etukäteen osa puolueista paalutti omat rajansa ja varsinaisissa neuvotteluissa Petteri Orpo joutui parhaansa mukaan tasapainoilemaan eripuraisten osallistujien kanssa. Tästä päästäänkin sitten porkkanaan, mutta Winston Churchillin kautta. …
Makkarassa on kaksi päätä
Makkarassa on kaksi päätä, toinen pää ja toinen pää.
Toisen pään jos haukkaat pois, toinen aina jää.
Mikä ja mitä on makkara?
Useimmille rutinoituneille makkaranpurijoille makkaran selite on helppo: makkara on se mainio ruoka, joka löytyy marketin makkarahyllystä. Mutta jos makkaran syvin olemus alkaa askarruttaa, hiukan pitää nähdä vaivaa tietoja etsiessään, sillä nykyisin ei edes lainlaatija auta. Ennen olivat asiat toisin, oli tarkat pitoisuus- ja koostumusmääräykset ja A- ja B-luokat….